elossa ollaan....

heippa pitkästä aikaa kaikille lukijoilleni, jos teitä enää onkaan kun tämä kirjoitusväli on näin harvennut. harventumiseen lienee normaali syy, eli ei oikein ole mitään erityistä raportoitavaa, joten tyhjästäkään ei viitsi jauhaa. nyt kuitenkin on jotain sellaista ilmassa, että tekee mieli jakaa se.

edellisessä postauksessa, reilut 3 vkoa sitten laskujen mukaan olin mukamas vielä dieetillä, tai pitäisikö sanoa TAAS dieetillä. eihän siitä tietenkään mitään enää tullut, kroppa ja mieli oli kokonaan poissa pelistä, loppu ja uupuneet. jaksoin kyllä hyvin kontrolloida syömisiä ja treenata ohjeiden mukaan, mutta mitään ei tapahtunut kropassa siihen suuntaan, että dieettiä olisi ollut järkevä jatkaa. pikemminkin mitä enemmän dieettasin ja treenasin, sitä nesteisemmäksi menin ja paino nousi ja maha pullotti. ja sitä kautta tietysti alkoi myös pää leviämään.

lisäksi huomasin, että henkiset voimavarat alkoivat olla myös aika loppu. oli vaikea löytää iloa ja hyviä fiiliksiä mistään muusta oikeastaan enää kuin menestyksestä ja onnistumisista työssäni. minullehan työ on hyviä viboja antava jännittävä "peli" elämässä, juttu joka tarjoaa mahdollisuuksia nähdä maailmaa, tutustua äärimmäisen älykkäisiin ja osaaviin ihmisiin ja kokea kaikenlaisia erikoisia elämyksiä mitä erilaisimmissa paikoissa mitä erilaisimpien ihmisten ympäröimänä.

sosiaaliset suhteeni ovat kärsineet, osa niin että niitä ei voi paikata. toisaalta, osa ystävistäni on ollut tukena ja tsempparina, vaikka viime aikoina olenkin saanut ehkä haluamaani enemmän ankaraakin kritiikkiä itsekeskeisyydestäni ja siitä, että minäkuvani ei ole enää ihan ajantasalla. olen ystävieni kanssa samaa mieltä, mutta välillä vain se pää uppoaa sinne omaan p******een ja sieltä on vaikea nähdä ulos. kiitos niille kahdelle jotka ovat minua jaksaneet ravistella, torua ja sättiä, sekä sitten tietysti ehdoitta myös rakastaa. susanna ja juha, olette minulle suojelusenkeleitä kumpikin tahoillanne. kiitos.

noh, mutta arvatkaapa mitä. lopetin sen kitkuttamisen ja kontrolloimisen, vetelin vähän aikaa napaani kaipaamiani hiilareita ja mussutin autossa pari pussia lontoonrakeita työreissuissa. ai että teki hyvää. samalla alkoi stressinesteet hälvetä kropasta ja vatsalihakset taas piirtyä esiin ylämahalta. ja mikä parasta, en ole käynyt vaakalla kohta kahteen viikkoon. vapauttavaa ja ihanaa olla tietämättä ja seuraamatta elopainoaan, sen kun vain tarkkailee vaatteiden istuvuutta ja välillä napsaisee vatsanahkaa sormien väliin. se riittää. ja näköjään relaaminen, lepääminen ja mielialan koheneminen toimii.

totuuden nimessä, minulla on aina ollut taipumusta synkkyyteen valon määrän vaihtuessa/muuttuessa. pahimmillaan se on keväisin, auringon tullessa puskista mollottamaan suoraan päälaelle. silloin menen täysin veteläksi ja maaliskuu on aina ollut minulle kuukausista se vaikein. mutta kyllä se täällä toisessakin päässä tuntuu vaikuttavan, pimeys ja vesisade ei paljon mieltä kohenna. mutta jee, olen oppinut nyt sentään menemään hieman aikaisemmin nukkumaan ja tunti pari lisää unta vuodokaudessa on tehnyt ihmeitä. olen myös surutta vedellyt päiväunia jos sille on tuntunut, välillä naurankin, että nukun nyt niitä kesän ja dieetin univelkoja vihdoin takaisin.

mutta summa summarum, en  ole dieetillä. olen ylläpitovaiheessa. painosta tai sen muutoksesta suhteessa dieetin loppuun ei ole aavistustakaan ja JOS pystyn niin en aio käydä vaakalla ennen maaliskuuta. mitä veikkaatte, onnistuuko?

ja hei, löysin pari hyvää kuvaa tilanteesta kahden ja puolen vuoden takaa. näissä painoa jo n. -20 kg vähemmän kuin alunperin. mutta melkoisen paljon on näidenkin kuvien jälkeen tapahtunut, vai mitä?

erityisesti nuo reidet tuossa yhdessä kuvassa..... huh, onpa tullut kyykättyä tai jotain :)

ja tässä kuvat eiliseltä aamulta, 3 kk tasan virallisen dieettini päättymisestä. aika hyvin pidetty dieetin tulos, eikös?

ja hei, saaks lähettää terveisiä? mä lähetän terveisiä kaikille meidän joukkueen (ihanaa kirjoittaa MEIDÄN joukkue) naisille. eli;  "TERVEISIÄ!"